Sopertelua

Astra on Nordic the Incurablenakin tunnetun Risto Hiedan kauhupeli vuodelta 1991, jossa pelaajahahmot tutkivat salaperäistä Mirhapnadon kulttia. Mirhapnadon kultti on… noh, Cthulhun mytologia omalta kantiltaan hieman erilaisine mörköineen. Tämä on sekä huono että hyvä asia. Huonoa on se, että se on vain Cthulhun mytologia omalta kantiltaan hieman erilaisine mörköineen. Hyvää on se, että se muistuttaa Cthulhun mytologiaa, mutta laittaa tilalle kuitenkin hieman erilaisen mytologian uusine hirviöineen, jolloin pelissä tulee se löytämisen ja hoksaamisen tunne, jota ei enää saa ylikäytetystä Cthulhusta. “Ai, se on Nyarlathotep.”

Astran erottaa aikaisemmin arvostelemistani peleistä selkeimmin hyvä suomen kielen käyttö. Kaikesta huomaa, että Hieta on kirjoittanut jo paljon ennen pelin kirjoittamista. Teksti on hieman aseenteellista ja ajoittain kädestäpitelevää, joka voi ärsyttää joitakin lukijoita. Peli sisältää todella paljon ohjeita uudelle pelinjohtajalle ja peliryhmälle pelaamisesta, käyttäytymisestä ja muista sosiaaliseen kontraktiin laveasti liittyvistä asioista.

Nykypelaaja saattaisi nillittää pelin runsaista taistelusäännöistä, mutta ne ovat vain pieni särö muuten varsin mainiossa pelissä. Astra on varsin kiva ja suhteellisen halpa kotimainen vaihtoehto Cthulhulle. Suosittelen pienellä varauksella.

Adventurers of the North – Kalevala heroes… Jep jep. (huom. nimi korjattu np:n korjausehdotuksen mukaan)

ANKH on yksi niistä legendaarisista peleistä, joista yhdellä suuri osa suomalaisista roolipelaajista aloitti pelaamisen 80-90 -luvulla (muut olivat Kerp, RQ ja D&D punaboxi). Itseltä meni tämä peli ohi, koska kavereilla oli jotain noista muista peleistä ja koska ANKH tuntui vitsiltä joskus aikanaan.

ANKH-paketissa on kolme parinkymmenen sivun lehdykkää (pelaajan ohjekirja, pelinjohtajan ohjekirja ja pelimoduuli 1). Jotenkin sitä kadehtii nykyään tuollaista aikaa, kun uusissa peleissä oli muutamia kymmeniä sivuja, mutta silti kaikki tarvittava. Nykyään pelit ovat pääasiassa massiivisia oopuksia tai ohuita forgelaisia yhden idean pelejä. Tässä olisikin haaste pelinkehittäjille. Tehdä maksimissaan 80-sivuinen peli, joka kuitenkin tuntuu siltä, että siitä riittää pelattavaa kymmeniksi tai sadoiksi pelikerroiksi.

ANKH on pelinä itsessään aika kämäinen. Kirjoissa on yhteensä ehkä viisi erilaista Hiltusen kuvaa (ja jokaisella on varmasti mielipiteensä kuinka tasokasta hiltusen 80-luvun lopun taide on, kts. Goretta) ja muutamia pelin kirjoittajan tuherruksia. Teksti on täynnä “elikkä” “siis” “niinku” -tason puhekielisiä lausahduksia ja huonoja vitsejä. Termit on osittain keksitty itse, että erotutaan D&D:stä, mutta mukaan on silti otettu D&D:n kummallisuudet kuten puhuja. Itse pelimekaniikka vaikuttaa sekoitukselta D&D:tä ja Kerpin hyökkäystaulukkoa. Voi olla toimivakin. En jaksanut testata.

Kalevalaa pelissä on D&D:stä pintapuolisesti ryöstettyyn hirviölistaan lisätty näkki ja pari kaveria sekä muutamat loitsut ja Väinämöis-viittaukset. Silmiä kovasti siristämällä ja Hiltusen kuvituksen avulla voi pelistä saada jonkinlaisia Teräsbetoni kohtaa Kalevalan -fiiliksiä, mutta ehkä se vaatii vähän sellaista “tällainen tämä peli olisi voinut olla” -mentaliteettia.

Kaiken kaikkiaan pelistä tulee vähän hätäily-fiilis. On kuin tekijät olisivat halunneet tehdä parissa viikossa markkinoille D&D:lle kilpailijan ja päästä rahastamaan samoilla apajilla. Onko peli sitten täysin susi? Ei ihan. Pelissä on ihan hyvät ja paikoin erinomaiset pelinveto- ja pelaamisohjeet sosiaaliselta kannalta. Jos ei muuta, niin jokaisen pelisuunnittelijan kannattaa lukea ne läpi, vaikka niissä ei mitään uutta olekaan.

En suosittele hankittavaksi ellei ole pelien keräilijä.